Hohdossa katsotaan maailmaa alhaalta käsin

Elokuvaohjauksessa ei tarvitse välttämättä tietää kuvaamisesta mitään.

Klassinen tapa ohjata elokuva on muuttaa jokin kirjoitettu, kenties kansanomaisesti kerrottu tarina valkokankaalle. Kirjain kirjaimelta. Kun tarinassa susi syö punahilkan, niin elokuvassakin susi syö punahilkan. Kuvaaminen tehdään käyttämällä valmista kaavaa. Kuvaustyö on tavallaan siis pelkkää symbolien käsittelyä.

Moderdnimpi tapa on tehdä kauhuelokuva tosi-tv:n tapaan, jossa kameratyöskentely jää sattuman varaan. Kuvaajan ei tarvitse osata taaskaan mitään, ja elokuvaa kehutaan aitoudella. Tälläisiä elokuvia ovat kai mm. Blair Witch Project ja Cloverfield.

Mutta Stanley Kubrick oli kiinnostunut valokuvaamisesta nuoruudesta asti. Niinpä Hohto kätkeytyy kaikkien kliseisten symbolien ja kielen käsitteiden taakse. Kubrick osasi entisenä valokuvaajana toteuttaa  kielen nyanssit omana kuvakielessään.

Elokuvan alkuperäiskirjassa, Stephen Kingin samannimisessä romaanissa Halloran kieltää Dannyä menemästä huoneeseen numero 217. Tämä kirjoitettu lause heijastaa koko tarinan ajatusta - ei niinkään kirjaimellisesti, vaan rivien välistä luettuna. Huoneen ilmaiseminen suurena numerona mielestäni kuvastaa sitä, ettei talon havannotsija jäsennä sen rakennetta. Taloa ei tarkastella kerroksien, ilmansuuntien, tai kompleksien mukaan, vaan kokonaisuudesta puhutaan vain suurena joukkona huoneita. Tälläinen käsittämättömyys herättää epämiellyttäviä tunteita.

Kubrick tiesi mistä on kyse. Hän hankki elokuvaa varten tekniikkaa, jolla elokuvan kuvakielestä saatiin yhtä käsittämätöntä kuin Kingin romaanin kielestä. Lähellä maanpintaa kuvattuna kookas lavastus näkyy hajanaisena ja irrallisena. Samalla tavalla kuin huoneet seuraavat järjestysnumeroilla toisiaan, niin samoin kamera kulkee käytävillä mielivaltaista reittiään. Me näemme vain tälle reitille osuneiden yksityiskohtien peräkkäisyyden.

Kameran korkeutta voisi rinnastaa maailmankatsomukseemme. Löysin youtubesta videon, joka oli kuvattu itse rakennetula kuvauspuomilla, ja siihen oli liitetty taustalle hengellistä musiikkia. Kokonaisuus näytti vastakohdalta Hohto-elokuvalle. Se sai minut ymmärtämään, mitä tarkoitamme kun puhumme jumalan objektiivisesta näkökulmasta. Ylhäältä katsottuna isot kokonaisuudet ovat helposti käsitettävissä. Alhaalla taas olemme näkökulmamme vankeja. Joudumme oppimaan asiat yksityiskohdista lähtien aivan kuin lapset ensimmäisinä ikävuosinaan. En usko, että Hohdossa on kyse siitä perinteisestä freudilaisesta kliseestä, jonka mukaan palauttaisimme mieleemme tiettyjä lapsuuden kokemuksiamme. Danny-lapsen rooli on enemmän metafora, joka antaa syyn matalalle kuvakulmalle. Se ei tarvitse psykoanalyysia.

Hohto-elokuvan alussa nähdään päivänvalossa otettua ilmakuvaa perheen automatkasta Hotellille, joka toimii vastapainona elokuvan lopulle. Kun talo tulee elokuvan aikana hiljalleen ymmärrettäväksi, niin loppuratkaisun on tapahduttava jossain vielä käsittämättömämmässä paikassa. Kubrickin kuvaus menee subjektiivisuuden äärimmäisyyteen, hänen itsensä tarinaan lisäämään elementtiin, labyrinttiin. Labyrintti sisältäpäin kuvattuna ei kerro kokonaisuudesta enää mitään. Taivas on niin pimeä, ettei ilmansuuntiakaan voi vaistota. Labyrintissa on pakko edetä askel kerrallaan.